Eilen kävin ensimmäistä kertaa kuntosalilla kuukauden sairastamisen jälkeen. Kylläpä tuntui gutalta, mutta total abdominal meinasi kuukauden liikuntatauon jälkeen viedä voiton.
Sentään sain nyt yhden esseepaketin tänään pois jaloista pyörimästä. Kandidaatiksi valmistuminen lähenee entisestään, kun jäljellä on vain tuo englannin kurssi, suomalaisen kirjallisuuden historia ja suomen aineopintojen lopputentti, jota seuraavaksi alan nyt lukemaan. Tuohon tenttiin tulee kolme kirjaa, joista olen jo skannannut ne artikkelit, jotka alueeseen kuuluvat. Ei siinä ole kuin rapsakat 500 sivua heittää huiviin, alkaen tänään ja sitten marssia tenttiin viikon päästä. Ainoastaan gradun tutkimussuunnitelma pitäisi kirjoitella aivosta paperille ennen Göteborgin/Kööpenhaminan keikkaa 28. marraskuuta.
Tänään on kyllä ollut niin suurten ajatusten päivä, ettei mitään rajaa. Olen kuunnellut Apocalypticaa ja esseissä pyöritellyt kaunokirjallisen fiktion olemassaoloa ja muotoja, kirjallisuuden suhdetta moraaliin ja tietoon, intertekstuaalisuuden käsitettä ja sen ilmenemismuotoja kirjallisuudessa sekä tekstin kerrontaa. Tässä malliksi muutama aivotöräys malliksi siitä, mitä sitä päivät pitkät puuhailee. Näitä ei kannata sitten yrittää plagioida.
Intertekstuaalisuus
Tiiviin tekstienvälisen dialogin havaitseminen ei Nummen mielestä ole uutta, mutta sen koherenssia luovaa tehtävää ei ole kaikessa laajuudessa havaittu. Nummi (1991: 188) on sitä mieltä, että ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet intertekstuaalisesti tarkasteltuna antavat näkökulmallisesti enemmän kuin niiden tulkitseminen tradition pohjalta.Edellä mainittu näkyy myös omassa tutkimusaineistossani siten, että erityisesti aineiston runoissa on merkittävä määrä kömpelyyksiä, kömmähdyksiä ja korjauksia, joiden intertekstuaalinen tarkastelu antaa enemmän kuin kömpelyyksien tulkitseminen yksinkertaisesti amatöörikirjoittajan virheiksi. Tyylirikoissa ja ”anomalioissa” (Makkonen 1991: 23) näkyy vaikutteita esimerkiksi J.L. Runebergin tuotannosta ja Topeliukselta. Lisäksi tekstin taustalla taistelee hyvin murteinen, puhekieleen vivahtava, rikas lausunta, jonka runokieleen yhtyminen tuo nykylukijalle lähinnä koomisen vivahteen, sillä runo näyttää nykylukijasta samanlaiselta parodialta, joita itsekin teemme esimerkiksi Runebergin runoista tai Aleksis Kiven runoilmaisusta.
Kirjallisuus ja tietoMielenkiintoista tekstin virheissä on, mikä mekanismi saa runojen lajin vaihtumaan lyriikasta parodiaksi nykyvastaanottajan silmissä. Aikalaishistorin kannalta ja kirjallisuusinstituution näkökulmasta tarkastelun mielenkiinto siirtyy puolestaan siihen, mitkä piirteet runokielessä ovat olleet niin vahvoja, että ne ovat siirtyneet kirjoittajalta toiselle - tekstistä tekstiin - tai keneltä nuo lainaukset ovat tulleet. Mikrohistoriallinen tarkastelu auttaa puolestaan intertekstuaalisten viitteiden selvittämisessä: tekijä ei ole saattanut lukea suoraan Runebergia tai Topeliusta vaan kirjoituksien pohjana on käytetty Isänmaan kirjaa, joka on yhdistellyt muun muassa näitten kahden runoilijan tuotantoa.
Kaunokirjallisten teosten kohdalla voidaan lähteä esiolettamuksesta, jossa kirjallisuudella on sekä esteettisiä, että tiedollisia välitystehtäviä, ja niissä oleva tieto, tai moraaliset käsitykset ovat kahdessa olomuodossa: implikoidusti tai eksplikoidusti ilmaistuna. (Lammenranta 1990b: 197). Näiden avaamiseen tarvitaan ymmärrystä, joka on Lammenrannan mukaan tärkeä tiedon muoto. (mp.). Ymmärrystä kaivataan paitsi teoksen maailman tulkitsemisen apuna, myös merkkinä siitä, että teos on onnistunut sille asetetuissa tehtävissä, kuten maailmasta saadun tiedon hankintavälineenä tai moraalikäsityksien arvottamisen syiden perusteena. (Lammenranta 1990b: 199-202). Lammenrantaa tulkiten, voitaisiin kirjallisuuden yhden tehtävän sanoa olevan pohjimmiltaan pedagoginen, sillä kirjallisuus tarjoaa fiktiivisiä maailmoja, joiden kautta voidaan heijastella ja kyseenalaistaa niitä malleja ja käsityksiä, joita lukijalla on. Tämän takia kirjallisuutta ei tulisi ottaa vastaan autoritaarisesti, sillä se esittelee vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.
Tosiasiallisemmin kirjallisuus voitaisiin nähdä metsänä, jossa risteää lukuisia erilaisia polkuja, taimia ja pusikkoja. Tätä metsää ei koskaan voida kerralla kaataa siten, että siitä saataisiin kokonaiskuvaus, sillä kaadettujen puiden tilalle syntyy koko ajan uusia taimia ja vanhat polut kasvavat umpeen tai niihin tulee uusia haaroja. Metsästä ei voida nähdä kokonaiskuvaa edes sinä aikana, jona leikkuu on suoritettu, sillä jo viikon päästä olosuhteet ovat muuttuneet alkutilanteesta.
Kirjallisuus ja fiktioSamalla tavalla kirjallisuudesta ei voida ikinä saada yhtenäistä kuvaa siitä, minkälaiseen tietoon tai moraaliin se liittyy, koska kirjallisuuden kenttä muuttuu jatkuvasti ja varsinainen kirjallisuuskäsitys on työskentelyn alusta, hahmotelma, jota ei pysty samassa ajassa havaitsemaan kokonaisuutena. Jos ajattelemme omia käsityksiämme menneen ajan kirjallisuudesta, ne ovat huomattavasti kokonaisempi kuin käsityksemme oman aikamme kirjallisuudesta. Ainoastaan yksittäisistä teoksista ja kirjallisen debatin taustasuunnista voidaan sanoa, mihin moraalikäsitykseen ne liittyvät ja mitä ne tietävät itsestään. Kuten muukin aikaan sidottu keskustelu, jälkeenpäin muodostetut käsitys moraalin asettumisesta kirjallisuuteen on altis muutoksille. Siispä eri yhteisöjen ja eri tietokäsitysten valossa taideteoksiin voi liittyä moraalisia ongelmia, jotka näyttäytyvät eri valossa eri aspekteista. (Lammenranta 1990a: 152).
Vaikka romaanin fiktiivisiin hahmoihin johdettaisiin tosiasiallisia ominaisuuksia, hahmot eivät kuitenkaan ole ”oikeasti” luokiteltavissa niillä ominaisuuksilla, joita heihin liitetään (Haapala 1990b: 69–71): Vaikka Harry Potterilla on musta tukka ja silmälasit, sekä arpi otsassa, on hän kuitenkin aina ensin velho Tylypahkasta kuin poika Lontoon esikaupunkialueelta. Yksilöä ’Harry Potter’ tarkoittavaa nimeä ei myöskään löydä Lontoon puhelinluettelosta. Samoin tiedämme, että Talvisota on sodittu, mutta tämä ei tarkoita myöskään suoraan sitä, että rintamalinjassa on taistellut kirjallinen tyyppi Rokka. (Fiktiivisten hahmojen noneksistenssi: Haapala 1990b: 76–78.) Kirjallinen teos voitaisiin tässä tapauksessa, kuten Haapala (1990b: 82–83) mainitsee, nähdä avaimena fiktiiviseen maailmaan, jossa esitellään lukijalle todellisuus tulkintaympäristöineen. Sanataideteoksen voisi siis käsittää olevan rajattu fiktiivinen maailma, joka ei mahdollista kaikkea fiktiivistä toimintaa, mikä lukijalle on kuitenkin mahdollista kuvitella. Harry Potter ei ehkä osaa Tylypahkassa lentää kuin luudalla, mutta fanfictionin maailmassa Harry Potter voi ehkä osata kasvattaa itselleen siivet tai löytää intialaisen maagikon, joka opettaa hänelle levitointia. Fiktio ei siis ole sidottu kirjalliseen teokseen, vaikka teos onkin tietynlainen esitys, jossa vallitsee kirjailijan auktoriteetti kertomuksen jäsentäjänä.
Sanataideteos on siis aina paljon enemmän kuin sen osaset yhteensä; tämän takia myös kaunokirjallisen realismin ilmiöt ovat fiktiota. Ilmiö tulee räikeästi esiin esimerkiksi Émile Zolan kokeellisen romaanin metodissa, jossa kirjailija pyrkii tarkastelemaan todellisuutta mahdollisimman objektiivisesti. Zola kuitenkin tuottaa tekstiin jatkuvasti fiktiivisiä elementtejä, kuten intertekstuaalisia viittauksia aikalaisteksteihin, sekä kommentoi aikansa moraalisia käsityksiä. Teos siis objektiivisuudestaan huolimatta perustuu kirjoittajansa maailmankuva tai tekijän sosiaalisen yhteisön mielikuviin siitä, mikä on moraalisesti hyvää ja huonoa. Vaikka kirjoittamisen metodi tavoittelisi puhdasta havainnointia, siinä on silti mahdollista havaita jälkiä fiktiosta: fiktiiviset tapahtumat esimerkiksi sijoittuvat tosimaailmaan, ja käsittelevät tosikokemuksia, mutta kirjallisten teosten voidaan aina käsittää olevan ensisijaisesti muodoltaan ja sisällöiltään soveltavia, fiktiivisiä tai monivalintaisesti tulkinnallisia (Haapala 1990a: 50–55).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti