Elokuva-analyysia Saunasta (2008)

 

 SPOILER ALERT.

Lauantaina katsomistamme elokuvista ehdottomaan parhaimmistoon mielestäni nousi Sauna (linkki vie Suomen kuvalehden kommenttipalstalle, jossa jonkun verran tulee juonipaljastuksia. Ketjussa myös pohditaan hyvin Saunan symboliikkaan liittyviä kysymyksiä ja vertaillaan elokuvaa yleisesti genreen ja/tai muihin elokuviin.). Jos tykkäsit Tummien perhosten kodista, lopeta lukeminen, katso Sauna ja lue vasta sitten tämä pohdinta, sillä tässä analyysissa pyöritellään elokuvan syvätasoon liittyvää tematiikkaa, minkä lukeminen saattaa vaikuttaa omaan tulkintaasi elokuvasta.

Lähteenä tässä mietinnässä on käytetty Kalle Hiltusen pro gradua Illalla aristotelisti, aamulla platonisti, 2009.

Sauna ei ole puhdas kauhuelokuva, mutta muutaman jumpscaren pätkä antaa. Mielenkiintoista elokuvassa oli yleisesti tilojen pohdinta, sekä ihmisessä olevan pimeyden esilletuonti. Sauna, joka on siis elokuvassa betonineliö keskellä suota, käsitetään paikaksi, jossa ei ole syntymää tai kuolemaa, ja jossa voi saada kaikki synnit anteeksi. Sauna ei varsinaisesti ole paha paikka, vaan omalla tavallaan armahtava ja omalla tavallaan kauhistuttava. Elokuvan varsinainen pelotusmomentti ei liittynyt kuitenkaan saunaan, tai elokuvaan itsessään, vaan elokuvan synnyttämiin ajatuksiin sielun kulkemisesta kohti puhdistautumisen tilaa. Elokuvassa betonineliötä kutsuttiin saunaksi, sillä "sitä ei osaa kutsua juuri muuksi ja se näytti saunalta". Kuvaus sopii nimitykseksi tilasta, jossa kuolema ja elämä ovat turhia, tai niitä ei oikeastaan enää ole olemassa, sillä sielu puhdistautuu elämästä.

Elokuvasta monimutkaisen teki sen viittausverkosto. Välillä Saunassa viitattiin suorasanaisesti aiemmin tapahtuneeseen, eli juoneen, jota katsoja seuraa. Tämän lisäksi viitattiin jatkuvasti  ympäröivään tarinaan, jonka katsojakin tietää, koska se on selitetty hänelle.Sekavan elokuvasta teki se, että elokuvassa viitattiin lähes tauotta vahvan tulkinnalliseen sisältöön, johon elokuva ei antanut vastauksia. Näitä seikkoja olivat esimerkiksi elokuvan juonessa aiemmin tapahtuneet asiat (jotka katsoja sai päätellä itse), historiallinen sisältö, metafyysiset käsitteet (kuten pimeys, paha), kansanperinne, sekä rikas, tuoreella tavalla esitetty symboliikka. Elokuva ei siis oikeastaan antanut tulkintansa avaimia katsojalle juuri lainkaan. Tuloksena oli tästäkin huolimatta mielenkiintoinen, monitasoinen ja vaikea raina, joka jäi pohdituttamaan.

Elokuvassa vastakkain olivat kaksi henkilöä: professori, joka ei uskalla kohdata omaa pimeyttään ja ammattisotilas, joka avoimesti myöntää, että on tappanut 75 ihmistä Pitkän vihan aikana. Sotilas ei kuitenkaan osaa olla mitään muuta kuin sotilas, sillä hän ei näe itselleen mitään muuta loppua kuin ikuisen taistelun, vaikka sota hänelle henkilönä olisi vain väline saavuttaa perheellensä maata. Todellisuus on kuitenkin toinen - ja sotilas joutuu myöntämään sen itselleenkin elokuvan aikana.Saunan ristiriita syntyykin siitä, mitä tapahtuu, kun sotilas joutuu vastaamaan teoistaan jollekin itseään suuremmalle voimalle; sovittamaan pahan, jonka olemassolon itsessään hän on jo myöntänyt. 

Elokuvassa hahmot ja yliluonnolliset tapahtumat sijaitsivat samalla tasolla, mikä teki maagisista elementeistä ja niiden olemassa olosta mutkatonta. Kertaakaan elokuvassa ei esimerkiksi turhaan kulutettu aikaa siihen, että hahmot yrittäisivät kieltää yliluonnolliset tapahtumat. Elokuvan henkilöhahmot ja yliluonnollisuus sijaitsivat siis samalla tasolla, jolloin esimerkiksi keskiajalla eläneen ihmisen maailmankuva, yliluonnolliset tapahtumat ja uusi, moderni muoto, sekä nykykieli, jossa voi käyttää keskiajan ihmiselle todennäköisesti tuntemattomia ilmaisuja (kuten homostelu), eivät riidelleet keskenään, eikä mitään korostettu tarpeettoman alleviivaavasti tai tuomitsevasti.

Esimerkiksi kuolema on elokuvassa osa ihmisen elämää, eikä asia jota pitää vältellä, ja josta puhumista pitää pelätä. Vasta sellaiset asiat, kuten pelastus, sovitus ja anteeksianto ovat elokuvan henkilöille epävarmuutta herättäviä asioita. Elokuvassa oli lähellä karjalaisen kansanperinteen käsitys kuolemasta ja elämästä rinnakkaisina ja limittäisinä tiloina, jotka ovat osia samasta lankakerästä, mutta silti järjestäytyneinä tiloina. Karjalan kansanuskomuksissa vainaja voi silti vielä liikkua ylisessä, eli elävien maailmassa, ja elävien ja kuolevien toiminta liittyvät myös toisiinsa.

Juttelin elokuvasta mieheni kanssa pitkään ja hän kertoi espanjalaisesta, 1500-luvun puolivälissä eläneestä mystikosta Ristin Johanneksesta, joka on runoissaan ja kirjoituksissaan tuonut esille sielun tilan "pimeä yö".  Tämä pimeä yö on tila, joka tähtää kaiken ruumiillisen toiminnan ja pyrkimyksen lakkaamiseen, askelen ennen Jumalaan, eli valoon ja hyvään yhtymistä. Pimeä yö on siis tila, josta Johannes käyttää vertauskuvaa talo (Hiltunen 2009), jossa kaikki on annettu anteeksi. Ihminen on siis tilassa, jossa ollaan sovituksen toisella puolen, kaikki teot on tunnustettu ja tehty läpinäkyviksi. Ihminen on yksin itsensä kanssa. Mitä lähemmäksi Jumalaa hän pääsee, sitä syvempään pimeyteen hän uppoaa. Tämä ei ole kuitenkaan pelon tai tuskan tila, vaan puhdistus; sielun valoon astumisen rankin ja ahdistavin vaihe, pahempi kuin kuolema. Vielä lopullisen yhdistymisen hetkelläkin sielu on yön pimeydessä, kunnes ei ole jäljellä mitään kuin yön pimeyttä. Kohde on siis välttämätön pimeys, armahtava, kaiken tietävä tila, jossa yksinäisyys on täydellistä.

Lähtökohtaisesti, elokuvan hahmot vaeltavat jo pimeydessä, ja sauna, lopullisen yhtymisen talo, sijaitsee keskellä suota, elämän ja kuoleman, valon ja pimeyden keskellä paikassa, joka ei ole ja on - joka kuuluu johonkin maailmaan, mutta silti on irtaallaan kaikesta. Erityisesti elokuvan päähenkilön vaellus on elämää osittain myönnytyksien ja tosiasioitten toteamisten suossa. Sotilas on sotilas, eikä osaa muuta kuin tappaa. Sotilas myös tietää, mikä hän on - murhaaja ja teloittaja. Sotilaan sielu on matkannut yön, eli elämän vaiheita, jossa on ollut mukana pilkahduksia valosta: sotilaalla on perhe ja tavoitteita, mutta kuitenkin sielun vääjäämätön vaellus jatkuu kohti lopullista pimeyttä, jossa kaikki teot ovat läpinäkyviä sielulle itselleen. 

Pimeydessä kaikki on jo anteeksi annettu, teoilla ei ole merkitystä. Saunaan astuessaan sotilas kohtaa kuitenkin kauhistuttavan pelottavan asian, sillä sotilaalla ei ole mitään muuta kuin itsensä ja tekojensa sovitus. Sota on tehnyt hänestä koneen, joka pelkää  hetkeä, jolloin tämän maailman ajassa tapahtuva sotiminen ei enää oikeuta hänen tekojaan. Sauna on sotilaan yksityinen puhdistautumisen tila, johon joutuvat kuitenkin kaikki muutkin - pikkuveli on sotilaan 74. uhri, mutta koska pikkuveli menee saunaan ennen sotilasta, hänestä tulee pimeyden oma, jolloin sotilaasta itsestään tulee pimeyden 75. uhri.

Sotilaan rinnakkaishahmona elokuvassa toimii hänen veljensä kellariin lukitsema tyttö, jonka sotilas välillisesti tappoi jättämällä hänet kellariin. Kun tyttö on joutunut kellarissa pimeyden valtaan, hänen hahmonsa ilmestyy sotilaan pikkuveljelle niin kauan, kunnes pikkuvelikin joutuu pimeyteen. Elokuvassa käy ilmi, että tällaisessa pimeyden tilassa (eli esimerkiksi tytön kellarissa) seisoo joku toinen, jota ihminen ei halua katsoa. Pimeään tilaan joutunut ihminen yrittää välttää liikehdintää, koska ei halua, että toinen katsoo häntä. Tämän hahmon voisi tulkita myös kuolemaksi, mutta mielestäni tilassa on läsnä ihminen itse. Tilanteessa, jossa paha on voimakkaasti läsnä, ihminen haluaa kääntää katseensa pois, jotta ei huomaisi itseään katsovan pahan olevan peräisin omasta itsestään; paha ei elokuvassa ole sauna, tai teot - paha ei ole edes pimeys tai kuolema. Pahuutta ei ole enää olemassa elokuvan tilassa. On vain pimeyttä, joka jatkuu ja jatkuu, kunnes sielu lopullisesti suostuu ja on valmis kohtaamaan lopullisen puhdistautumisensa tilassa, joka on kuoleman ja elämän rajamailla, limbuksessa.

Seuraavaksi lukulistalle menee ehdottomasti Ristin Johanneksen Pimeä yö. Saa nähdä, ovatko nämä pohdinnat Johanneksen kirjoituksiin tutustumisen jälkeen enää paikkaansa pitäviä.